& - The Bride & Good Night Cinderella

Raili Bäckström

19.3.2026

Cadela Força Trilogy - Chapter I The Bride and the Goodnight Cinderella

Carolina Bianchin ”The Bride & Good Night Cinderella” oli Espoon Teatterin Kevään ohjelmistossa vain yhden illan. Tanssin talo oli ääriään myöten täynnä meitä, jotka tulimme katsomaan Pippa Baccan tarinaa ja samalla monien muitten naisten kertomuksia, joissa he ovat joutuneet alisteiseen asemaan ja miesten pahoinpitelemiksi. Metoo-liike herätti meidät jokunen vuosi sitten, mutta edelleen kuulemme julmista naisiin ja nuoriin tyttöihin kohdistuneista asioista, viimeksi julmat Epstein-paljastukset ja jo ajatuksissakin kuvottava Giséle Pelicot´n tarina.

Trilogia alkoi häikäisevänä valkoisena tilana, johon asteli Carolina Bianchi valkoiseen asuun pukeutuneena liikkuen kauniina ja itsevarmana ihmisenä, puhuen naisten alistamisesta ja pahoinpitelyistä yleisesti sekä erikseen Pippa Baccan taideprojektista vuodelta 2008, jossa tämä matkustaa Italiasta liftaamalla morsiuspukua muistuttavassa valkoisessa asussa Euroopan halki kohteenaan Jerusalem, jonne hän ei koskaan päässyt. Pippa Bacca löydettiin kesken projektinsa metsästä raiskattuna ja tapettuna. 

Toinen osa alkaa kun Carolina Bianchi tarttuu valkoiselle pöydälle tuotuihin alkoholijuomiin sekottaen niihin tyrmäystipat ja lääkkeet ja juo sekoituksen. Samalla hän kertoo siitä, miten esitys jatkuu muiden näyttelijöiden tulkitsemana. Se esitys, missä hän esiintyy yhtenä uhreista tiedostamatta sitä itse.

Kun lukee samankaltaisista asioista, missä Pippa Bacca koki kohtalonsa tai niistä mistä esityksen muu osa koostuu, saattaa olla, että niitä ei noteeraa samalla intensiteetillä kuin teatterissa  lahjakkaiden esiintyjien välittämänä. Kun näyttämöllä näet sen ja koet monilla aisteilla, tulee tuska iholle. Itseni tämä vei minut vuoteen 1969, jolloin liftasin ystäväni kanssa Italiassa, missä passini ja rahani varastettiin. Koimme silloin viikon ajan epämiellyttäviä tilanteita ja myös raiskausyrityksiä. Kokemukset nousivat mieleeni tämän esityksen myötä 55 vuoden jälkeen ja tuntui hetken kuin olisin ollut mukana tarinassa. Tavallaan olinkin, omassa mielessäni. Samankaltaisia asioita taisi vieressäni istunut ihminen ajatella, koska hän liikehti ajoittain levottomasti.  

Koko kahden ja puolen tunnin ajan olimme yleisönä aivan hiljaa, muutamia ihmisiä poistui silloin tällöin näytelmän edetessä loppua kohti. Kun esitys loppui, oli hetken hiljaista, kunnes taputukset alkoivat ja suurin osa yleisöstä nousi seisomaan, osa itki. Kukaan ei huutanut bravota. Tämä esitys ei ollut teatteria, vaan rankkojen asioiden esiintuomista teatterin keinoin.

Kiitos.