Peter asui talossa

Elina Tuomaala

Jäljelle jäävät vain kysymykset, sillä Peter on kuollut. Peter ei oikeasti edes ollut Peter. Se oli ihmisten keksimä nimi pullonokkadelfiinille, jonka olisi pitänyt saada uida päivittäin sata kilometriä valtameressä. Mutta ei. Peter asui talossa. Muovilla vuoratussa huoneissa, jossa oli puoli metriä vettä lattialla. Ihminen luuli tehneensä rakkauden teon, mutta aiheutti vain kärsimystä.  

Kysymykset sinkoilevat kaikuna altaan seinästä toiseen. Ne kimpoilevat kylmistä kiiltävistä kaakeleista. Onko eläin epätäydellinen ihminen vai täydellinen olento sellaisena kuin on? Onko ihmisten kieli ylivertainen muihin mahdollisiin kieliin verrattuna? Miten eläimeltä voi pyytää anteeksi kaltoinkohtelua?

Tällä viikolla Espoon teatterissa sai ensi-iltansa Pipsa Longan vuonna 2024 ilmestyneeseen teokseen pohjautuva Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen. Näytelmässä esiintyvät Anna Airola, Ria Kataja ja Iida Kuningas. Ohjaus on Juni Kleinin ja lavastuksesta vastaa Ville Seppänen.

Olin katsomassa esitystä loppuunmyydyssä ensi-illassa tiistaina 10.2.2026. Sain katsomon ylimmältä riviltä seurata, miten esitys mykisti katsojansa. Puolitoistatuntinen hujahti hetkessä ja sai lähes pidättämään hengitystä. Airola, Kataja ja Kuningas ottivat lavan haltuun kehollisella heittäytymisellään, keskinäisellä pallottelullaan ja yleisön haastamisellaan.  

Peter-delfiinin tarina on tosi. 1960-luvun eläinkokeella, jossa delfiinille yritettiin opettaa englantia, on saattanut olla sinänsä hyvät aikeet. Nykysilmin nähtynä koe on julma ja irvokas. Ei pelkästään siksi, että eläin riistetään luonnollisesta elinympäristöstään tai siksi, että hoitaja päätyy intiimiin suhteeseen eläimen kanssa.

Peteriä ei olisi koskaan saanut ottaa taloon asumaan ja yrittää opettaa tälle ihmisten kieltä. Se tai mikään muukaan eläin ei ole kieltä tai asuntoa vailla olevan ihminen. Eläimillä on jo oma kotinsa ja kielensä ja ne ovat täydellisiä eläimiä. Eivät epätäydellisiä ihmisiä.

Peter asui talossa -näytelmä pureutuu pohtimaan tätä ihmisen ylivertaisuusharhaa, kielen perimmäistä olemusta ja sitä, miten yksittäinen ihminen tai ihmiskunta suhtautuu eläimiin kohdistuvaan julmuuteen.

Tutkimuksen rahoitus loppui 1960-luvun aikana, ja Peter kuoli ammeeseen omien ulosteidensa sekaan. Sitä ei mikään tuo takaisin. Kertomus tarjoaa kysymyksiä enemmän kuin vastauksia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö näiden asioiden äärelle olisi hyvä pysähtyä. Teatteri tarjoaa tähän hyvän paikan.

Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen -näytelmässä lavalla ei nähdä yhtäkään delfiiniä. Delfiinin puuttuminen on isompi kannanotto kuin se, että jostain olisi pompannut esiin iso pehmoeläin tai delfiinin muotoinen rantalelu. Faabeli on näytelmässä kirosana.

Peter lajitovereineen ei pääse eroon ”hymystään”. Se, että pullonokkadelfiinien ylöspäin kaartuvat suupielet saavat eläimen näyttämään siltä, kuin se hymyilisi, on ihmisen tulkinta. Me haluamme inhimillistää eläimet ja menemme siinä ajoittain äärimmäisyyksiin asti.

Näytelmässä Peteriä edustaa iso musta laatikko, jonka keskellä on kaiutin. Se on oivallinen tapa kuvata Peter, sillä mitä muuta Peteristä haluttiin, kuin ääntä? Ääntä, joka mahdollisimman hyvin imitoisi ihmisten kieltä.

Lavastus on yksinkertainen, mutta vaikuttava. Näyttämöä hallitsee uima-allas, jonka kolmelle reunalle Espoon teatterin katsomo mukavasti kiertyy. Altaan reunat mahdollistavat näyttelijöille luontevan tavan liikkua pitkin näyttämöä ja puhua eri puolilla istuville katsojille. 

Näyttämöä reunustaville valkokankaille heijastetaan arkistoista löytyneistä dokumenttipätkiä alkuperäisestä Peterin tarinasta. Kaiuttimissa pauhaa ajoittain valtameren kohina. Yhdessä kohtauksessa valkokankaalle zoomattu lähikuva Airolan kasvoista huvittaa absurdiudessaan.

Esitys tuntuu hyvällä tavalla kolmen hengen monologilta. Nainen, joka Peterin kanssa päätyy taloon asumaan ja joka päätyy eläimen kanssa kieroutuneeseen suhteeseen, on nimeltään Margaret. Häntä näyttelee kukin kolmikosta vuorollaan. Kuningas tuo omalta osaltaan tarinaan kehollisuutta, Kataja vakavaa jämäkkyyttä ja Airola nuorta energiaa.

Ensi-illan tunnelmaa

Joku aina potee vuorollaan syyllisyyttä altaan reunalla ja sanoittaa sitä yleisölle. Joku taasen kuvaa kehollisesti, mitä Peter mahdollisesti altaassa koki, kun sen vihellykset, naksahdukset ja kiljaisut eivät matkanneetkaan lajitovereille meren sinessä vaan kimpoilivat altaan kovista seinistä takaisin aiheuttaen kakofonian.

Oikean Peterin tarina näytelmän taustalla saattaa helposti jäädä hallitsemaan teatterielämystä. Onhan tarina kaameudessaan ainutlaatuinen ja koskettava. Näytelmää katsoessa kannattaa huomioida sen muut tasot: syyllisyyden tunne, avuttomuus, turhautuminen. Toivoa antaa se, että tuomalla Peterin tarina esiin voidaan estää vastaavia tapahtumakulkuja.

Jos esityksessä jotain muuttaisin, vähentäisin englannin kielen käyttöä. Koska Peterille opetettiin nimenomaan englantia, ymmärrän, että esitys ei voi kokonaan olla suomenkielinen. Sitä, että tarina on tosi, toistetaan esityksen aikana monesti. Se ei kaipaa enää vahvistukseen vaikkapa tutkimuksen isän John Lillyn siteeraamista sanasta sanaan englanniksi. Vai kävikö tässä niin, että haluan kaikkien muiden puhuvan omaa kieltäni?