Koronakeväänä 2020 moni suunnitelma muuttui, monet aikomukset katosivat. Moni teatteriesitys jäi näkemättä ja moni konsertti kuulematta. Jokainen meistä on kokenut tulevaisuuden epävarmuuden omalla tavallaan ja varmaan jokainen voisi kertoa asioita, joita varsinkin kevään ankarimpina aikoina kaipasi eniten. Joskus voimme muistella tätä kevättä ja kesää ja varmaan esiin nousee myös mukavia, lämpimiä muistoja.
Luopuminen elävästä teatterista ja musiikista oli monille vaikeaa. Espoon teatteri vastasi kaipuuseen lähettämällä Lehman trilogian viimeisen läpimenon internetin välityksellä. Kiitos siitä Espoon teatterille ja Teatteri Metamorfoosille. Katsoin tuon Lehman trilogian esityksen, pidin siitä ja kuitenkin jotain jäi puuttumaan. Mietin, onko kysymys siitä, että istuessamme pimeässä katsomossa hengitämme samaa ilmaa, elämme samaa hetkeä näyttelijöiden esittämien roolihenkilöiden kanssa. Teatterissa Lehman trilogian esityksiä on 1. - 14.8. ja kuulemani mukaan paikkoja on vielä saatavissa.
Kuuntelin YLE:n Kesävieras-sarjaa ja heinäkuun alussa vieraana oli Hannu-Pekka Björkman. Hän puhui lapsuudestaan, ortodoksisesta uskostaan ja teatterista. Oli suurenmoista kuunnella harkittua puhetta. Björkman lainasi Kalle Holmbergia, joka oli sanonut: Kirjallisuus on, elokuva on, teatteri ei ole”. Ymmärsin, että hän tarkoitti teatterin ainutkertaisuutta. Jokainen esitys katoaa viimeisten valojen sammuttua. Onko teatterimuseo siis paradoksi?
Björkman kertoi, että joskus hän haluaisi jäädä lavalle, jatkaa elämää näyttämöllä. Luulen, että joskus meillä katsojillakin on ikävä teatterissa illan aikana koettua. Näytelmän henkilöistä on tullut kuin eläviä ihmisiä, joista haluaisi tietää enemmän.
Alla olevasta linkistä voi kuunnella Kesävieras-ohjelman jakson. Sieltä tuo otsikon lausekin on. Eikä teatterimuseokaan hassumpi ole.