Karkelot ei jätä kylmäksi

Raili Bäckström ja Elina Tuomaala

Raili Bäckström

Kivenlahden sirkusteltalle kävely pitkin hiekkaisia teitä kohti venesatamaa oli kutkuttavaa. Kun ilmassa tuntui kahvin ja popcornin tuoksu, kun näki ja tajusi, että aidan vieressä oli pitkä rivi asuntovaunuja, joissa ihan oikeasti sirkuslaiset asuvat, niin siitä jännitys alkoi.

Tutut &:n teatterilaiset olivat meitä vastaanottamassa ja kävelimme sisään telttaan, jossa innokas puheensorina kuului ja levotonta odottavaa liikehdintää oli joka puolella. Kohta se alkaisi! Tunnelma iski pintaan ennenkuin esitys alkoi. Teltan katto oli korkeammalla kuin ulkoa näytti, kiipeilytelineet olivat molemmilla sivuilla, vaijerit kiilsivät ilmassa ja lupasivat jännitystä. Penkit olivat yksinkertaiset puupenkit, sirkukseen sopivat. 

Musiikki alkoi ja sirkuslaisia syöksyi areenalle, sekalaisen näköinen joukko miehiä ja naisia kukkaseppeleet päässä, hameet yllä, karkeloimaan tulossa. Energia jysähti vastaan ja tarttui. Liike ei loppunut, vaan kasvoi, tadam, tadaadaadam! Me taputimme tahdissa, olimme mukana esityksessä. Sirkuslaisten ja katsojien rajaa ei ollut, karkeloissa oltiin kaikki. 

Kukkaseppeleet päässä areenalla tanssittiin, pyörittiin vanteen sisällä valtavalla vauhdilla, seikkailtiin liikkuvalla alustalla, hypättiin toisen olkapäille ja vielä korkeammalle, yksi lisää ihmistorniin. Vaijerin ihmisvoimalla säädeltävä mekanismi nauratti! Kun sitä laskettiin, seppelepäinen kipusi ylös ja nostaessa kapusi alas. Kiirettä piti!

Haitarinsoittaja hyppäsi soittolavalta toisen seppelepään mukaan pyörivään jättivanteeseen, jossa taiteili hetken soiton koskaan keskeytymättä. 

Katonrajaa melkein hipaistiin, kun juhlija sai toisen olkapäilleen ja tämä vielä kolmannen, joka hyppäsi paikalleen kuin jättiläisritsasta laukaistuna. Ja yleisö, me juhlimme mukana. Pidätimme henkeä, kun hampaillaan narusta korkealla roikkuva pudottautui toisten käsiin, kuningastuoliin huikean korkealta. Voi mitä luottoa ystävään, kaveriin, kanssajuhlijaan! 

Karkelot loppuvat aikanaan, joudun lähtemään kotiin muiden joukossa. Juhlat on vietetty, mieli täynnä, keho vieläkin jännittyneenä. Mitään näin mukaansa tempaavaa en ole pitkään aikaan kokenut. Muistan vuosien takaista näkemääni Josephine Chaplinin Metamorfoosia, yhden naisen sirkusta, jossa apuna oli loistavan huumorintajun lisäksi vain laatikko ja kangasta, joilla muoto muuttui loputtomiin. Saman adrenaalibuustin sain muistaakseni silloin ja samankaltaista hauskuutta ja iloa se tuotti kuin Karkelot nyt, missä valtavaa energiaa,  yhteishenkeä, saumatonta luottoa kaveriin, vastuunottoa kollegasta saatiin ihailla. Voi sitä rentoutta, että virheitä ei lasketa, otetaan uusiksi. 

Tässä maailmassa Karkeloita tarvitaan.

Yön yli nukuttuani tajusin, mistä Karkelot minua muistuttivat. Mietin puoliunessa ukrainalaisia, jotka päivä toisensa jälkeen korjaavat maansa tuhoja yöllisten iskujen jälkeen, hautaavat ystävänsä, ottavat kiinni koiriaan ja kissojaan villiintymästä ja puolustavat maataan kekseliäästi, nerokkaasti ja urheasti. Ja kun on hetki rauhaa, he iloitsevat ja rentoutuvat tovin, tekevät päähänsä seppeleen ja elävät siinä hetkessä karkeloiden, murheensa unohtaen, voimaantuen. Miten muuten jaksaisivatkaan.

Elina Tuomaala

Harvoin ovat pelko ja jännitys tuntuneet niin hyviltä kuin ne tuntuivat Karkeloiden ensi-illassa

25.8.2026. Pelkäsin, että lavalta lentää jotain tai joku päälleni. Jännitin, pysyykö tankotanssija

tavallisen näköisissä farkuissaan tangossa kiinni pelkkien jalkojensa varassa. Tuu tuu, tupakkarulla sai minut välittömästi muistelemaan nyt jo edesmennyttä mummuani.

Kun kiirehdin pitkin Länsiväylää ja sittemmin kävellen parkkipaikalta Marinsataman kentälle

Kivenlahteen, en oikein tiennyt, mitä olin tulossa katsomaan. Kentällä oli sirkusteltta. Astuin sisään, unohdin kiireeni ja nautin näkemästäni – silloin kun en pelännyt.

Istuin katsomon sivulla. Suoraan edestä näkymät olisivat olleet parhaat, mutta kaikkialla

katsomossa oli riittävän lähellä nähdäkseen sen, mihin ihmiskeho on kykeneväinen. Karkelot on virkeä yhdistelmä sirkustaidetta, tanssia ja kansanmusiikkia. Katsojat eivät ole vain passiivisessa huokailijan roolissa, vaan pääsevät jopa mukaan osaksi esitystä. Ei silti pelkoa, sillä esimerkiksi minua ei tultu hakemaan lavalle.

Puvustus sekoittaa hauskasti sukupuolirooleja, sillä pääosassa on ihminen. Tekoälyn aikakautena, jossa silmämme on tottunut siloteltuun täydellisyyteen, oli virkistävää katsoa esiintyjiä, jotka olivat joutuneet tekemään paljon työtä ohjelmanumeroiden eteen. Ne eivät synny nappia painamalla. Joku putosi alas tasapainoillessaan lähes kahden metrin korkeudella. Joku ei saavuttanut tasapainoa seisoessaan toisen hartioilla.

Jo ensi-illassa Karkelot hipoi täydellisyyttä. En ollut pitkään aikaan käynyt sirkuksessa – enkä edes osannut odottaa puhdasverisiä sirkustemppuja jongleerauksesta ja pellemäisestä hassuttelusta yläilmoissa tapahtuvaan taiteiluun. Karkeloissa ei ole eläimiä eikä turhia efektejä. Musiikki on elävää, ja vaijereitakin liikutellaan osin ihmisvoimin. Kaikki vaatii yhteen hiileen puhaltamista, mikä näytti ryhmältä onnistuvan. Myös katsoja lähti teltasta poskillaan mukava hehku.