Kirjahyllyssäni lojunut O.A. Kallion Uudempi suomalainen kirjallisuus (2.painos 1928) luonnehtii Irmari Rantamalan laajan romaanin Harhaman sisältöä hyvän ja pahan väliseksi ikuiseksi taisteluksi. Tekijä nimittää Harhamaa ja sen jatko-osaa murskaavan kriittisesti kirjallisuutemme kaaoksellisimmaksi tuotteeksi ja kirjalliseksi monstrumiksi. ”Niiden tekijä, jonka omaelämänkerrallisia, kenties venäläisen kirjallisuuden vaikuttamia tunnustuskirjoja ja tilintekoja ne suureksi osaksi lienevät, on suhdaton äärimmäisyyksien mies, joka tuota ikuista taistelua kuvatakseen myllertää sekaisin maat, taivaat ja helvetit, ihmiset, jumalat ja perkeleet, alkukaaokset, entisyydet ja nykyisyydet, realismit, romantiikat ja symbolismit, proosat ja runot, asketismit ja sensualismit, kapitalismit, sosialismit ja anarkismit, Suomet ja Venäjät, routavuodet, suurlakot ja yksikamarit, melkeinpä kaikki olevaiset ja olemattomat.”
Irmari Rantamalan nimellä julkaistu Harhama ilmestyi vuonna 1909 samoin kun sen jatko-osa Martva. Ajanlaskun alkuun sijoittuva rakkauskertomus Israelitar (1913) ja pari synkkää köyhälistökuvausta Kuoleman rajoilla (1915) ja Turman talo (1917) julkaistiin myös tällä nimellä.
Kirjailijanimen Irmari Rantamala taakse kätkeytyy useita eri nimiä käyttänyt Tohmajärvellä v. 1868 syntynyt kansakoulunopettaja, liikemies, seikkailija, lehtimies ja kirjailija Algot Tietäväinen, joka aikuisiällä muutti sukunimensä Untolaksi. Hän kirjoitti käyttäen eri nimiä tai nimimerkkejä, kuten Väinö Stenberg, Liisan-Antti, J.I.Vatanen ja Jussi Porilainen. Parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan Maiju Lassilana, jonka tunnetuin teos on hupaisa kertomus Tulitikkuja lainaamassa (1910) sekä monet näytelmät, joista mainittakoon Nuori mylläri, Kun lesket lempivät, Kun ruusut kukkivat ja Viisas neitsyt.
Lehtimiehenä Algot Untola toimi aluksi Suomalaisen puolueen lehdessä, mutta siirtyi sosialidemokraattiseen Työmies-lehteen. Kun saksalaiset joukot valtasivat Helsingin, hänet vangittiin ja ammuttiin epäselvissä olosuhteissa matkalla kohti Suomenlinnan vankileiriä toukokuussa 1918.
Romaanista Tulitikkuja lainaamassa on olemassa kaksikin elokuvaversiota, Toivo Särkän ohjaus vuodelta 1938 sekä suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyöntä tehty Risto Orkon ja Leonid Gaidain ohjaus vuodelta 1980. Valentin Vaalan ohjaama Nuori mylläri on vuodelta 1958 ja Harhamaan pohjautuva Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon ohjaama elämäkertaelokuva Tulipää vuodelta 1980.
Odotan innolla, miten ohjaaja Juha Hurme tuo Espoon kaupunginteatterin näyttämölle Harhaman elämänkokemukset ja kirjan kaoottisen kirjoittamisprosessin 1900-luvun alun myllerryksessä, tuon kaiken aatteellisuuden, vahvan mielikuvituksen karnevalistisen voiman, vuolaan kielen ja vahvan kirjallisen pohjan. Uskon, että Irmari Rantamalan yli sadan vuoden takaisen teoksen pohjalta tehty näytelmä sopii kuvaamaan myös nykyihmisen ongelmia. Toivon sen välittävän yhä edelleen taiteellista alkuvoimaisuutta ja samalla ajatuksen terävyyttä, joka A. O. Kallion sanoin ”usein tunkee syvälle olevaisen ongelmiin ja väläyttelee kauaskantoisia näköaloja”.
